Kanadalainen Bonnie Dobson loi kyseisen laulun kohta viisi vuosikymmentä sitten ja sen jälkeen se on levytetty kymmeniä kertoja. Olen kuullut ehkä kymmenen versiota mutta Nazarethin ja varsinkin Blackfootin erilaiset versiot purevat aina vain. Nazarethin versiossa vokalisti Dan McCafferty malttaa pitää äänensä kurissa ja saakin sen kuulostamaan hyvältä. Blackfootin mainio versio löytyy Spotifystä.
Tallennettu aiheeseen Musiikki, Viikon biisi | Avainsana(t): blackfoot, morning dew, nazareth | 1 kommentti »
Glam- ja hard rock -yhtye Sladen viimeinen studiolevytys oli You Boyz Make Big Noize (1987).
Levy oli ja on hittejä täynnä. Arvosteleminen on aina helppoa, hittien tekeminen ei niinkään.
1) Love is Like a Rock
2) That’s What Friends Are For
3) Still the Same
4) Fools Go Crazy
5) You Boyz Make Big Noize
6) She’s Heavy
7) We Won’t Give In
8) Won’t You Rock With Me
9) Ooh La La in L.A.
10) Me and the Boys
11) Sing Shout (Knock Yourself Out)
12) The Roaring Silence
13) It’s Hard Having Fun Nowadays
Tallennettu aiheeseen Musiikki, Slade | Avainsana(t): Mullet | 9 Kommenttia »
Ostin kyseisen levyn joskus ajat sitten kun Peter Gabriel sitä jossain haastattelussa kehaisi. Syntikoilla ja Paul Buchananin äänellä tunnelmoiva skottibändi on vieläkin jossain määrin olemassa, 25 vuoden aikana levyjä on tipahdellut harvakseltaan, eli neljä kappaletta. Hatsia lukuunottamatta muut levyt ovat jääneet varsin oudoiksi, ajattelin korjata asian vielä joskus.
Blue Nile levy Hats sopii, noniinno, jokainen sen tietysti päättää itse sopiiko mihinkään, mutta omasta mielestä musiikki on kuin tehty soitettavaksi pimeään syysiltaan katuvalojen alle.
Vaikka Hats ansaitseekin paremman äänenlaadun niin tässä kuitenkin albumin avaus Over the Hillside Youtubesta
Tallennettu aiheeseen The Blue Nile | Avainsana(t): blue nile, hats | Jätä kommentti »
Spotify Mobile on ollut hieman buginen vielä tässä vaiheessa. Koska online-tilan (3g) toimivuuteen ei (vielä) pysty täysin luottamaan, olin ladannut useita levyjä valmiiksi puhelimeen offline-tilaa varten. Yksi kaunis päivä tallennukset alkoivat häviämään ihan itsestään. Vähän kerrallaan. Spotifystä kerrottiin mobiiliversion olevan vasta aluillaan ja sitä parannetaan jatkuvasti. Nyt vika tuntuisikin korjaantuneen. Ei siis mitään hätää.
Kappaleiden lataaminen tulee suorittaa kotona (tai esim. hotellissa) wlan-yhteyden välityksellä. 3g:n käyttö tallennuspuuhiin on Suomessa estetty eli langattomasta laajakaistayhteydestä ei siis kannata luopua. Toivottavasti tähän saadaan muutos tulevaisuudessa.
Äänenlaatu Spotify Mobilessa on kelvollinen, keskimäärin 160 kb/s Ogg Vorbis q5 -koodekilla. Sanoisin sen olevan täysin riittävän nappi- tai muilla vastaavan tason kuulokkeilla kuunteluun. Itse käytän iPhonen kanssa pääsääntöisesti Sennheiserin “tulppia”, eikä valittamista ole vielä löytynyt.
Tietokoneella Spotify Premium antaa mahdollisuuden kuunnella laadukkaampaakin ääntä: 320 kb/s Ogg Vorbis q9 -koodekki on parasta mitä on tarjolla. Puolittaisena kultakorvana voin sanoa, että sitä ei käytännössä erota cd:stä mitenkään. Niin hyvää se on. Tämä ominaisuus on todella herkkua.
Paremmasta äänenlaadusta nauttiakseen pitää siis olla maksava Premium-käyttäjä ja muutos pitää muistaa käydä tekemässä asetuksista (Ctrl + p) laittamalla ruksi kohtaan “Enable high bitrate”. Samalla voi ottaa ruksin pois kohdasta “Enable volume normalization”, varsinkin jos kuuntelee musiikkia stereoitten kautta. Sekalaisia soittolistoja kuulokkeilla kuuntelevan kannattanee jättää ruksi paikoilleen.
Mobiilisovellusta kehitetään ja päivitetään siis jatkuvasti. Nyt ohjelma esim. tottelee kuulokkeiden äänenvoimakkuuden säätöjä. Hienoa on myös se, että puhelimen omat säätimet myös toimivat vaikka näyttö olisi pimennetty. Pidän myös sovelluksen selkeydestä.
Välttääkseen puhelut kesken musiikkinautinnon tulee iPhone laittaa lentokonetilaan, jolloin yhteys ulkomaailmaan katkeaa. Tällöin musiikki pitää tietysti olla valmiiksi tallennettu puhelimeen.
Premiumilla pystyy tallentamaan 3333 kappaletta. Käytännössä siis noin 300 levyä eli luokkaa noin 10 Gt. Eiköhän sillä pärjää jonkin aikaa. Ja jos kyllästyy, niin aina voi levyjä vaihtaa tai kuunnella striiminä ihan mitä tahansa.
Olisin toivonut että puhelimen asettaminen äänetön-tilaan olisi riittänyt pitämään puhelut ja tekstiviestit poissa, mutta ilmeisesti se on mahdotonta toteuttaa. Puhelun tullessa musiikki vaimenee nopeasti pois ja puheluun voi kätevästi vastata napin painalluksella. Puhelun loputtua soitto jatkuu siitä mihin se ennen pirausta jäi. Tai sen pitäisi jatkua. Monesti näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan ohjelma pitää avata uudestaan. Aluksi se ei haittaa, mutta pitkässä juoksussa ominaisuus saattaa käydä rasittamaan.
Tuorein päivitys (0.3.20) toi mukanaan sellaisen kyseenalaisen parannuksen, jossa noin vajaan levyllisen tallentamisen jälkeen puhelin on laitettava lataukseen (vaikka akku olisi täysi) ennen kuin tallennuspuuhat voivat jatkua. En pitänyt tätä “parannusta” kovinkaan hyödyllisenä.
iPhonen akku on ladattava keskimäärin parin päivän välein. Jos se tyhjenee nopeasti, niin se kyllä myös latautuukin nopeasti. Musiikin kuuntelun 3g-tilassa striiminä kerrotaan syövän virtaa reippaanlaisesti, joten tallentaminen ja offline-kuuntelu ovat senkin takia suositeltavia. Itse en kokenut 3g:n syövän akkua tyhjäksi mitenkään häiritsevän nopeasti, vaan ainoa ongelma on nykyisessä yhteyden laadussa. Näppituntumani on, että nopeus on vain kymmenesosa luvatusta, ajoittaisen pätkimisen lisäksi. Välillä on parempia päiviä, välillä huonompia. Suorittamassani vertailussa kilpailevan operaattorin linjat tuntuivat pelaavan paremmin. Ongelmaan on kuitenkin luvattu parannusta jo lähikuukausina.
Pienenä puutteena pidän sitä, että Spotify Mobilesta puuttuu “+ New Playlist”. Toisin sanoen kännykällä ei albumia voi lisätä omaan katalogiin helposti vetämällä sellaisenaan, vaan ensin pitää olla luotu soittolista, jolle pitää itse näppäillä jokin nimi. Hieno ominaisuus on kuitenkin soittolistojen päivittyminen reaaliajassa. Eli tietokoneella luodut listat näkyvät miltei saman tien myös kännykässä ja päin vastoin.
Spotify Mobile on ilmainen, mutta vaatii toimiakseen Spotify Premiumin. Spotify Mobile toimii myös iPod Touchissa, joka ei ole hullumpi vaihtoehto sekään.
Joka yhdeksäs ruotsalainen on jo hankkinut vasta alkutaipaleella olevan Spotifyn. Premium-versio maksaa yhden levyn verran kuussa, jos sitäkään. Spotify rockaa, ainakin täällä!
Tallennettu aiheeseen Musiikki, Spotify | Avainsana(t): iPhone, iPod, kulttuuri, Spotify Premium | 2 Kommenttia »
“Olimme keskellä metsää, joimme vain viiniä ja poltimme ruohoa ja jammailimme jotain 10 tuntia päivässä”, kertoi yhtyeen ruotsalainen laulaja Petter Ericson Stakee levyn synnystä Rolling Stonelle.
Kuulostaa: Nineties-style shoegaze guitar dissonance fused with the laid-back hippie folk rock of 1970’s Los Angeles.
Suosikkini ovat single ATX ja levyn päättävä ambient-henkinen Ghost Of The City Life, joka kertoo pintaliitäjistä.
Bändin löysin Mikkomarkuksen keikkaraportista, kiitos.
Tallennettu aiheeseen Alberta Cross | Avainsana(t): Musiikki | 1 kommentti »
Alice Cooperin School´s Out on suosikkilevyjäni. Olin jo ihan unohtanut sen, kunnes se palautui mieleen eksyttyäni tänne. Mahtava löytö.
En välitä niinkään avausraita School´s Outista, koska se on jo niin – loppuunkaluttu.
Kolmosraidasta, Gutter Cats vs. The Jets, eteenpäin aina levyn päättävään instrumentaaliin Grande Final tämä levy on ihan kurkokamaa. Levyllä kuullaan vaihtelevaa, vähän erikoistakin materiaalia. Pientä proge-spirittiä on tarjolla ja/mutta svengaavasti.
Bassoriffillä alkavassa Blue Turkissa on reipasta jazz-meininkiä. Sen puhallinsooloista vastaa tuikituntematon kaksikko. Saksofonin jälkeen tulee hivenen harvinaisempi soitin pop-musiikin parissa; pasuuna (ainakin otaksun niin). Puhaltimet soivat maalailevasti taustalla läpi kappaleen.
1. School’s Out (Cooper, Bruce, Buxton, Dunaway, Smith) [3:26]
2. Luney Tune (Dunaway, Cooper) [3:36]
3. Gutter Cat Vs. The Jets (Buxton, Dunaway, Bernstein, Sondheim) [4:39]
4. Street Fight (Cooper, Bruce, Buxton, Dunaway, Smith) [0:55]
5. Blue Turk (Bruce, Cooper) [5:29]
6. My Stars (Cooper, Ezrin) [5:46]
7. Public Animal #9 (Bruce, Cooper) [3:53]
8. Alma Mater (Smith) [3:39]
9. Grande Finale (David Bernstein, Ezrin, Cooper, Smith, Dunaway, Buxton, Bruce) [4:36]
Alice Cooper – Vocals and Harmonica
Neal Smith – Drums and Vocals
Dennis Dunaway – Bass and Vocals
Glen Buxton – Lead Guitar
Michael Bruce – Rhythm Guitar, Vocals, Piano and Organ
Blue Turk Spotifyssä.
Tallennettu aiheeseen Alice Cooper | Avainsana(t): Musiikki, Viikon biisi | Jätä kommentti »
Lauri Tähkä & Elonkerjuu-yhtyeen maataviljelevä kitaristi Simo Ralli on myös kolumnisti. Simon mainioita kirjoituksia voi lukea sanomalehti Ilkan sivulla.
Kuva © Aleksi Koskinen
Tallennettu aiheeseen Simo Ralli | Avainsana(t): lauri tähkä elonkerjuu, Simo Ralli, simo rallin kolumnit | Jätä kommentti »
Metal Health on Quiet Riotin vuonna 1983 julkaisema menestyslevy.
Levy meni Jenkeissä listaykköseksi. Syynä tähän oli levyn avausraita ja klassikkosingle Metal Health. Kappale oli niin kova juttu, että itselläni se löytyy myös maxi-singlenä. Kappaleessa on Rudy Sarzon soittama mahtibasso! Ja jälleen kerran breikki keskellä biisiä.
Slade-cover Cum On Feel The Noize oli myös hitti. Laulaja Kevin DuBrow oli mm. Slade-fani ja hänen lauluäänensäkin on aika identtinen Sladen laulajan kanssa.
Quiet Riotin muut jäsenet olivat rumpali Frankie Banali ja kitaristi Carlos Cavazo.
Yhtye käyttää kertosäkeissä paljon kuorolaulua ja stadionbändi heistä tulikin. Soundi oli muutenkin isoa ja äänekästä.
Levy ei ole tasapaksu, vaan siinä on onneksi aika erilaisia kappaleita. Mainioita, kevyempiä kappaleita ovat Don´t Wanna Let You Go, Breathless ja levyn päätösraita Thunderbird.
Vähän rankempi, Love´s A Bitch on myös bändin parhaimpia.
Condition Critical ilmestyi jo vuonna 1984. Se oli melkeinpä kopio edellisestä, mutta ei ihan yhtä hyvä.
Molempien puolien avausraidat Sign Of The Times ja Condition Critical ovat suosikkini tältä levyltä. Red Alert on myös hyvä.
Slade-coverina oli tällä kertaa Mama Weer All Crazee Now.
Levyllä oli taas kuorolaulua, huudatusta ja stadionkertosäkeitä. Tällä kertaa liiankin teennäisesti. Kappaleiden niminä kun oli “Kiljukaa ja huutakaa” tai “Tömisyttäkää käsiänne ja taputtakaa jalkojanne”.
Winners Take All on kaunis ja komea heviballadi.
* * *
Metal Health oli Quiet Riotin kolmas levy. Yhtyettä oli perustamassa kitaristi Randy Rhoads, joka kahden ensimmäisen levyn jälkeen siirtyi Ozzy Osbournen yhtyeeseen vuonna 1980. Randy Rhoads menehtyi lentokoneonnettomuudessa vuonna 1982.
Kevin DuBrow kuoli marraskuussa 2007. DuBrow oli menehtyessään 52-vuotias.
Kevin DuBrow kirjoitti Randy Rhoadsin muistolle kappaleen Thunderbird.
Tallennettu aiheeseen Quiet Riot | Avainsana(t): Kevin DuBrow, Mullet, Musiikki, Ozzy Osbourne, Randy Rhoads, Slade, Viikon biisi | 12 Kommenttia »
Balls To The Wall on saksalaisen Acceptin myydyin levy, joka ilmestyi vuonna 1983.
Levyn soundit olivat mahtavat. Jos tällainen soundi upposi, niin vaikea oli innostua enää mistään muusta musiikkityylistä.
Udolla täytyy olla keuhkoputkentulehdus. Krooninen. Niin helvetin ruma ääni äijällä on. Levy on kuitenkin täynnä äijähevihittejä. Ei tähän mikään hempeä-ääninen lässyttäjä sopisikaan.
Love Child on levyn ainoa heikompi hetki eli kyllä tässä klassikkolevy on kyseessä. Ei siitä pääse mihinkään.
Levyn avaa klassikoiden klassikko, Balls To The Wall. Rummuilla on hyvä sisääntulo ja niiden(kin) soundit on jäntevät ja pönäkät. Tauko keskellä biisiä on ihan rautaa ja volaa on melkein pakko vääntää kohti kaakkoa. Huh, mikä basso! Mihin on tauot jääneet nykypäivän musiikista?
Losing More Than You´ve Ever Had sisältää hyvää, kitarasoolon korvaavaa pelkkää sahausta. Hyvä ratkaisu. Pelastaa kappaleen.
Yhtye on itse tuottanut levyn. Vaikka musiikki on rajua, niin säestys kitaroilla on melko maltillista ja tyylitajuista, ei rämpytystä sata lasissa.
Balls To The Wall
London Leatherboys
Fight It Back
Head Over Heels
Losing More Than You’ve Ever Had
Love Child
Turn Me On
Losers And Winners
Guardian Of The Night
Winter Dreams
Metal Heart ilmestyi 1985 ja yhtyeen suosio Suomessa oli huipussaan. Erään suomalaisen musiikkilehden lukijaäänestyksessä Accept oli sijalla 1.
Hieman korniltahan tämä nyt kuulostaa. Vaikeaa on asettua takaisin menneisiin. Digitaalisesti(!) äänitetty Metal Heart on täynnä hyviä kitaramelodioita, tarttuvia kertosäkeitä, eteenpäin nojaavaa meininkiä, ja sitä paljon hehkutettua asennetta.
Metal Heart käynnistyy komeasti Tchaikovsky-introlla ja Beethovenin (vai kenen se nyt sitten oikeasti onkaan?) Fur Eliseäkin on lainattu aika railakkaasti. Kulkee kyllä mukavan letkeästi. Klassikko!
Levyn muut kohokohdat ovat Up To The Limit ja Too High To Get It Right, jota kerta kaikkiaan ei voi kuunnella hiljaa.
Toiseen aaltoon laittaisin kappaleet: Midnight Mover, Dogs On Leads ja päätösraidan Bound To Fail, josta löytyy Rammstein-henkistä rytmikkyyttä.
Scorpions-henkisyyttäkin on havaittavissa, kuten esim. Living For Tonite.
Metal Heart
Midnight Mover
Up To The Limit
Wrong Is Right
Screaming For A Love-Bite
Too High To Get It Right
Dogs On Leads
Teach Us To Survive
Living For Tonite
Bound To Fail
Russian Roulette ilmestyi seuraavana vuonna. Siinä oli vielä jotain hyvääkin, mutta alamäki oli jo alkanut. Aikansa kutakin. Accept ei “sortunut” mainstream-poppiin.
Tallennettu aiheeseen Accept | Avainsana(t): Mullet | 4 Kommenttia »
Varmasti hieno ilta faneille on luvassa 6.11. Tavastialla kun Marillion saapuu paikalle akustisen kiertueensa merkeissä. Marillionin uusin levy Less is More sisältää nimenomaan akustisia versioita vanhoista lauluista. Lippuja on vielä saatavissa ainakin Tiketissä.
Tallennettu aiheeseen Marillion | Avainsana(t): less is more, Marillion, tavastia | 1 kommentti »
Talviaikaan siirtymisen jälkeen ei heräämisongelmia ole ollut. Silti viikon biisinä XTC:n herätyskehoitus Wake Up levyltä The Big Express.
Tallennettu aiheeseen xtc | Avainsana(t): big express, wake up, xtc | Jätä kommentti »
U2 soitti suomen aikaa eilen maanantaiaamuna komean keikan Kaliforniassa. Bändiä saapui kuulemaan 96 000 silmäparia ja keikka lähetettiin suorana youtuben kautta, joten katsojia oli oletettavasti miljoonia.
Keikka ei valitettavasti näkynyt meillä täällä Suomessa, mutta nyt siitä on mahdollista nauttia jälkikäteen.
U2 on YouTube – Live From The Rose Bowl
Kalifornian keikka oli osana bändin 360-kiertuetta.
Tallennettu aiheeseen U2 | 3 Kommenttia »
Kolmas Nainen hajosi 1994 sisäiseen väsymiseen mutta on keikkaillut satunnaisesti varsinkin 2000-luvulla tehden pienen kiertueenkin 2006. Tämä kiertue olikin osasyynä siihen että bändi ylipäätään päätti levyttää uusia lauluja. Jos kerran keikkaillaan niin sitten täytyy olla myös uutta materiaalia.
Näin bändin “kulta-aikanaan” viimeisen kerran inttiaikana sotilaskodissa yhdellä viimeisistä keikoistaan ja sen jälkeen Jyväskylän Lutakossa 2006 kiertueella. 12 vuoden siirtymä sujui yllättävän kivuttomasti, tuntui että eihän siitä ole kuin pari vuotta… Bändi kuulosti myös erittäin hyvältä niinkuin aina, eikä uusia biisejä kaipaillut. Ehkä sitten jos uudestaan olisi tullut mentyä keikalle.
Kun Sydänääniä-levyn ensimmäinen single tuli soittoon niin se vahvisti sitä että en oikein osannut odottaa uudelta levyltä mitään. Mieleen tuli jostain syystä “Tähän aikaan vuodesta” kipale “Tiheän sisään” levyltä. Ajattelin myös että nyt pystyn kuuntelemaan levyä objektiivisemmin vähän kauempaa kuin mitään bändin levyä “Hikiset Siivut” julkaisun jälkeen. Toisin kävi, kun uusi levy alkoi pyöriä niin vanha fani nosti päätään ja aloin etsiä jo kaapista legendaarista Äänimies-Valomies-Muu,mikä ? – paitaa kunnes muistin että paita kului tunnistamattomaksi 15 vuotta sitten.
Uusi levy lähtee kovalla kolmikolla Mitä tapahtuu-Et sileänä säily-Kilpi käyntiin ja muutaman kuuntelun jälkeen vie mennessään. Soitto tuntuu hiukan pelkistetymmältä kuin ennen varsinkin nopeampien biisien kohdalla. Resepti on yksinkertainen; Pasi Kallioniemi (rummut) – Raimo Valkama (basso) pettämättömälle pohjalle rakennetaan kitarakuvioita joista selvitään livenäkin takuulla kunnialla kaksikko Sakari Pesola – Timo Kivikangas ansiosta. Uudella levyllä niinkuin viime vuosien keikoillakin on mukana myös bändin alkuperäinen komppikitaristi Timo Löyvä.
Levyltä löytyy muutama hitaampi tunnelmapala joista eniten vakuuttaa “Tuli vain mieleen“, muut hitaammat eivät oikein aukea. Myös kaksi viimeistä biisiä jäävät ainakin tällä kuuntelulla oikeastaan heikoimmiksi raidoiksi, sen sijaan hämärän rajamailla seilaava “Virtanen-Järvinen” iskee kyllä meikäläiselle vaikka moni onkin biisin levyllä oloa ihmetellyt. Bändin parhaat listalle nostan jo nyt levyltä kolmosbiisin Kilpi. Tsekkaa keikat ja muuta bändin sivulta.
Tallennettu aiheeseen Kolmas Nainen, Musiikki | Avainsana(t): Alavus, Kolmas Nainen, sydänääniä | 1 kommentti »
Mötley Cruen jälkeen tukka- ja meikkihevibändejä alkoi syntymään kuin sieniä sateella.
Olen omistanut Poisonin vuonna 1986 julkaistun debyytti-LP:n Look What The Cat Dragged In, mutta harmikseni en löytänyt sitä nyt mistään. Olisin vain tarkistanut minkä meikkifirman kanssa Poisonilla on ollut sponsorisopimus. Ehkä olen hävennyt tätä levyä niin paljon, että olen käynyt viemässä sen roskikseen joku yö. En todellakaan muista mitä sille on tapahtunut.
Hieman pelonsekaisin tuntein laitan levyn soimaan. Mutta tässähän on kelpo biisejä! Kaksi nousee ylitse muiden: Avausraita Cry Tough (vapaa suom. Poraa Kovaa) ja ihqu slovari I Won´t Forget You. Rehellisesti: pidän näistä todella kovasti.
I Want Action oli singlejulkaisu, mutta se on turhankin suora. Play Dirty on parempi.
Levyn kolmanneksi paras kappale on Want Some, Need Some, joka loppuu humoristisesti. Lisään volyymia!
Poisonin Flesh & Blood ilmestyi 1990. Levyllä oli paljon kivoja sunnuntairalleja, joita tytötkin pystyivät kuuntelemaan. Mutta en pysty vielä palaamaan sen pariin.
Tallennettu aiheeseen Poison | Avainsana(t): Mullet | Jätä kommentti »
Cinderella oli Jon Bon Jovin löytö. 36-minuuttinen Night Songs ilmestyi 1986 ja kansikuvassa näytti olevan itse Tommy Lee, Vince Neil, Nikki Sixx ja Mick Mars. Levyllä oli kuitenkin hyviä kappaleita. Nobody´s Fool oli levyn suurin hitti. Night Songs oli omanlaisensa ja se oli myös suosikkini.
Night Songs
Shake Me
Nobody’s Fool
Nothin’ for Nothin´
Once Around the Ride
Hell on Wheels
Somebody Save Me
In from the Outside
Push Push
Back Home Again
Long Cold Winter ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja mukaan oli tullut bluesvaikutteita. Yhtye esiintyi hevifestareilla Moskovassa, jossa he erottuivat edukseen. Yhtye antoi livenä enemmän kuin levyllä mikä oli harvinaista. Levyllä on niin paljon hittejä että niitä on turha tässä erikseen luetella. Mukana on pianoballadeja ja heleitä 12-kielisiä akustisia kitaroita. Mainio riffi löytyy If You Don´t Like It -kappaleen säkeistöstä.
Bad Seamstress Blues/Fallin’ Apart at the Seams
Gypsy Road
Don’t Know What You Got (Till It’s Gone)
The Last Mile
Second Wind
Long Cold Winter
If You Don’t Like It
Coming Home
Fire and Ice
Take Me Back
Tallennettu aiheeseen Cinderella | Avainsana(t): Mullet | Jätä kommentti »
Slippery When Wet on 80-luvun ruumiillistuma ja perikuva, joten Bon Jovi saa kunnian olla Mullet-listani ensimmäinen yhtye. Niin kasaria että melkein hirvittää.
Märkänä Liukas -levyn kansikuva on todella surkea. Yhtye ei tiennyt mitä siihen tulisi laittaa ja lopputulos oli jotain todella döötiä: märkä roskasäkki.
Desmond Childin kanssa tehtaillulla Slipperyllä on kuolemattomia hittejä: You Give Love A Bad Name, Livin´ On A Prayer ja Wanted Dead Or Alive (hieno kappale). Tyypillinen kasariballadi on Never Say Goodbye. Edellä mainitut klassikkohitit eivät uppoa nyt ollenkaan ja suosikiksi nostankin levyltä jonlordmaisella urkuintrolla käynnistyvän avausraidan Let It Rock. Päätösraita Wild In The Streets kuulostaa ihan Bruce Springsteeniltä.
Slippery ei ollut Bon Jovin -suosikkilevyni. Se oli kyllä levy johon kuuntelu lopahti. Bon Jovin paras levy on 1984 ilmestynyt, yhtyeen nimeä kantava debyytti Bon Jovi.
Runaway – Tämä täydellinen hitti voitti 25 vuotta sitten Levyraadin ja heti seuraavana päivänä ostin levyn. Yllätys oli kuitenkin se ettei levyllä ollut yhtään huonoa raitaa.
Roulette – Levyn raskain kappale. Oivaa komppausta kitaroilla.
She Don´t Know Me – Kepeä hitti. Huomaa Jonin falsetto, jota ei enää tämän levyn jälkeen kuulla.
Shot Through The Heart – Richie Samboran kitarasoolo on häikäisevä. Soolon jälkeen tärkeä tauko, jonka jälkeen biisi pääsee taas uudestaan kasvuun. Hitti.
Love Lies – Olipas tämä komea. Richieltä kiva soolo ja hieno basso myös! Pidän tuosta miten basisti täyttää tyhjää tilaa pienillä mutta niin tärkeillä jutuilla. Ja komppikitaroihin on jälleen kehitetty oma rytmiikka. Siihen päälle vielä Jonin Bee Gees -falsetto ja kliimaksi on saavutettu.
B-puoli:
Breakout – Vooo-oo-oo-ou!
Burning For Love – Reipas ja innostava hitti, jossa Richie vetää parastaan. Soolo jää hienosti taustalle soimaan. Olisiko tähän voinut kehittää jonkinlaisen pienen intron?
Come Back – Reipas. Ei ihan parhaimpia, mutta hitin poikanen tämäkin.
Get Ready – Reipas ralli.
Soundillisesti levy on hyvä. Juuri sellainen kuin pitääkin: kuunneltavuutta ilman rasittavuutta. Nykymittapuun mukaan tämä on kaukana hevistä ja oli se silloinkin köykästä. Säröä piti olla ja kaikki muu oli kiellettyä. Särökitarat olivat myös kielletty radiossa ja tv:ssä. Iskelmää ja poppia siellä vaan soitettiin. Levyraadissakin hevimmät vedot jätettiin viimeiseksi, jossa kappale feidattiin nopeasti soolon kohdalla pois ettei kukaan vaan hermostu moisesta melusta.
Kakkoslevy 7800 Fahrenheit oli melkein shlageria, mutta jotenkin perverssillä tavalla pidin siitä ja kuuntelinkin sitä yksin salaa. Mitä sooloihin tulee, niin Richie Sambora on käyttänyt parhaat ideansa kahdessa ensimmäisessä levyssä. Soolot eivät ole pelkästään nopeaa tilutusta vaan niissä on myös hyvät melodiat. Paras soolo löytyy ehkä kappaleesta The Price Of Love. Nico Torresin rumpalointi on perusvarmaa taimisoittoa enkä saa siitä mitään kiksejä.
Debyyttilevyä lukuun ottamatta käännän nykyisin radioasemaa välittömästi kun kuulen Jonin laulavan.
Tallennettu aiheeseen Bon Jovi | Avainsana(t): Desmond Child, Mullet | 2 Kommenttia »
Mullet - Takatukka.
Sarjan nimi Mullet tulee 80-luvulla suositusta hiustyylistä, jossa tukka oli takaa pitkä mutta päältä lyhyempi.
En tiedä vielä itsekään ketä listalle päätyy, saatika mihin järjestykseen. Aikataulu on myös auki, pyrin kuitenkin julkaisemaan uuden klassikon aina sunnuntaisin eli todennäköisesti siis jonain muuna päivänä. Pahoittelen jo etukäteen myös sitä, ettei kaikki tule mahtumaan listalleni.
Lista:
#15: Quiet Riot
#16:
#17:
#18: Accept
#19: Cinderella
#20: Bon Jovi
#37:
#38: Slade
#39: Poison
#40:
Tallennettu aiheeseen Mullet, Musiikki | Avainsana(t): heavy metal, Top-40 | 8 Kommenttia »
Brittiläisen elektroduo, Zero 7:n, uusi albumi Yeah Ghost julkaistiin viime kuukauden loppupuolella. Zero 7 (Henry Binns, Sam Hardaker) on julkaissut aiemmin mainiot albumit Simple Things, When It Falls ja The Garden, joista viimeisin nimettiin vuonna 2007 Grammy-ehdokkaaksi.
Zero 7 on kokenut rajuhkon muutoksen edellisiin levyihin verrattuna: Edellisillä levyillä lauluosuuksia tehnyt Sia ei ole ollenkaan mukana Yeah Ghostilla. Yeah Ghost onkin tästäkin johtuen erilainen Zero 7 -levy. Levyllä on runsaasti selkeitä elektropop-elementtejä, joita aiemmilla levyillä oli vain niukasti, jos ollenkaan. Edellisten levyjen lämmin, jopa hemmotteleva, äänimaailma on muuttunut rosoisemmaksi ja kylmemmäksi.
Yeah Ghostilla kuullaan vierailevina solisteina Eska Mtungwazi, Martha Tilston ja Rowdy Superstar. Ainakin minulle nämä kaikki olivat kaikki käytännössä uusia artisteja.
Olen aina pitänyt Zero 7:n chillout-henkisistä kappaleista ja ehkäpä sen takia tällä levyllä suosikkikappaleiksi ovat nousseet Pop Art Blue ja The Road. Myös Everything Up (Zizou) tuntuu koko ajan hienommalta.
Kokonaisuutena Yeah Ghost ei yllä Zero 7:n parhaimmaksi levyksi, mutta varsinkin keveän elektropopin ystävät varmasti pitävät tästä levystä. Minä kaivan Simple Thingsin takaisin CD-soittimeen.
-Jukka-
Tallennettu aiheeseen Zero 7 | Avainsana(t): Chillout, elektropop, Zero 7 | 2 Kommenttia »
New Single from Norah Jones “Chasing Pirates” off of the upcoming album “The Fall” hitting stores on November 17th.
Tallennettu aiheeseen Norah Jones | Avainsana(t): 2009, Chasing Pirates, The Fall | Jätä kommentti »
The official video for Fugitive from the September 2009 release, Draw The Line – Polydor/Mercer Street Records
Tallennettu aiheeseen David Gray | Avainsana(t): 2009, Fugitive, Musiikki | Jätä kommentti »
Mike DaRonco/All Music Guide:Originally starting out at the University of Miami’s music department, vocalist and keyboardist Gabe Dixon got together fellow students Winston Harrison (bass), Chandler Webber (alto saxophone), and Jano Rix (drums) in 1998 to play a number of local coffeehouse shows under the moniker of the Gabe Dixon Band. With their fusion of jazz, funk, and classic rock that looks up to Sting, Stevie Wonder, and Dave Matthews Band, the band would eventually graduate from college, self-release their debut album, More Than It Would Seem, and relocate to New York City before the end of 2000. On A Rolling Ball appeared two years later. Warner Brothers released the EP Live at the World Cafe in 2005.
Dave Matthews Band, täh? Eihän bändissä ole edes pianistia. Gabe Dixon Bandissä se on raaka-aine. Kyllä Keane ja Bruce Hornsby ovat lähempänä.
Gabe olisi ihan täydellistä kuppilamusiikkia. Jaksanko tätä levyltä kuunnella, en tiedä, aika näyttää. Vähän sama kuin G Loven kohdalla. Kyllä se livenä meni. Muistan kun kaveri istui tuolilla, kunnes innostui. Silloin kun esittäjä istuu, niin yleisökin saa istua. Ja päin vastoin. Turha tulla taputtamaan olkapäätä.
Gabe Dixonia popimpaa ja tarttuvampaa pianorockia soittaa Gavin DeGraw, jonka debyyttilevyn, Chariot (2003), kappaleita kuuntelin aikoinaan paljon artistin kotisivuilla. Sen jälkeen Gavin ei ole vakuuttanut.
The Gabe Dixon Band – Five More Hours
Tallennettu aiheeseen Gabe Dixon Band, Musiikki, Viikon biisi | Avainsana(t): Bruce Hornsby, Dave Matthews Band, Gavin DeGraw, Keane, Stevie Wonder, Sting | Jätä kommentti »
Video for “Who Says” by John Mayer. From the album “Battle Studies,” released November 17. Directed by Anthony Mandler.
Tallennettu aiheeseen John Mayer | Avainsana(t): Battle Studies | 1 kommentti »
Yep. Laita meiliä tai kirjoita kommenttiin jotain (vaikka “I love Volyymi”), ja saat Spotify-kutsukoodin paluupostissa. Volyymin emailin löydät Info-sivulta.
Sold out. Tulossa lisää joskus myöhemmin.
Tallennettu aiheeseen Musiikki, Spotify | Avainsana(t): koodi, kutsu | 19 Kommenttia »
Vähemmän kotimaansa ulkopuolella tunnettu Australialaisbändi The Black Sorrows julkaisi -87 Hold On To Me – nimisen albumin jolta löytyi liuta hyviä biisejä. Ohessa bändin suurin hitti The Chosen Ones. Muitakin hienoja lauluja löytyy Youtubesta, esim. Hold On To Me ja Chained To The Wheel
Tallennettu aiheeseen The Black Sorrows | Avainsana(t): black sorrows, hold on to me, the chosen ones | Jätä kommentti »
Kotitietokoneet Sinclair ZX Spectrum 48 ja Commodore 64 tulivat markkinoille elektroniikkapelien ja Atari 2600:n jälkeen. Kumpainenkin tietokone julkaistiin vuonna 1982 ja niitä myytiin niin paljon kuin ehdittiin valmistamaan. Mutta vasta seuraavana vuonna tietokoneet alkoivat olla tunnetumpia ja niistä alkoi tulla hiljalleen jos ei nyt jokapojan, niin ainakin monien joululahjatoive. Englannissa Spectrum oli 80-luvun alun suosituin tietokone ja sen suunnittelija Sir Clive Sinclair aateloitiin vuonna 1983. Sitä ennen olimme aina olleet ulkona mm. pallon perässä. Vanhemmat saivat pää punaisena huudella: “Nyt sisälle! Syömään! Ei kun NYT HETI!”
Spectrum 48 maksoi 1595,- markkaa, Commodore 64 2995,-. Päädyin kavereiden suosituksesta Spectrumiin ja olihan se hinnankin takia helpompaa saada (joulupukilta). Spectrumilta oli myös ilmestynyt jo roppakaupalla pelejä vaikkei sitä oltu edes suunniteltu pelikoneeksi. Amstradilaiset jätettiin rauhaan, oli vain kaksi leiriä: Spectrum ja Commodore. Taistelu kuninkuudesta “kavereiden” kesken oli armotonta. Commodorelaisilla oli hieno näppäimistö, mutta he eivät tienneet mihin sitä tuli käyttää.
ZX Spectrumin ääniosasto oli askeettinen: viisi oktaavia piip-ääntä vain yhdellä kanavalla. Taitavat ohjelmoijat yltivät kuitenkin huikeisiin, miltei yliluonnollisiin suorituksiin. Commodoressa kanavia oli kolme ja varsinkin myöhemmin ohjelmointitaitojen kehittyessä koneella tehtiin todella hienoa musiikkia (mm. Rob Hubbard). Värejä Spectrumissa oli kahdeksan, joista muut paitsi mustan sai valittua myös kirkkaampana. Yhdelle merkille (8×8-pikseliruudulle) ei voinut laittaa värejä kuitenkaan kahta enempää. Tämä seikka aiheutti peleissä “kirjavuutta”. Commodoressa värejä oli käytössä tuplasti, mutta grafiikka ei ollut yhtä tarkkaa.
Spectrumini sain uskoakseni vuoden 1983 jouluna ja se hajosi parin vuoden päästä liiallisen käytön seurauksena. Koneen hajoaminen olisi saattanut olla vaikeampaa kuin tupakkalakko himopolttajalle, mutta selvisin ilman minkäänlaisia vieroitusoireita. Joko olin liian shokissa tai sitten pelit eivät enää olleet parantuneet, sillä Spectrum 48:n kapasiteetti oli tullut vastaan jo ajat sitten. Jos olisin saanut tietokoneen vuotta myöhemmin, niin kuin moni muu, se olisi todennäköisesti ollut enemmän tulevaisuutta edustava Commodore 64. Mutta onneksi mitään niin katastrofaalista ei päässyt tapahtumaan. Ostin kuitenkin yhdeltä kaverilta Kuusnelosen pois, jotta hän pystyi ostamaan itselleen syntetisaattorin (pelaa niiden kanssa ammatikseen vielä tänäkin päivänä). C64:kin hajosi melko pian. Ehkä annoin sille liikaa nyrkkiä. Selvisin jälleen ilman vieroitusoireita, enkä hankkinut enää uutta konetta. Game over.
Pelikoneena C64 oli totta kai parempi, mutta sydämeni sykkii Spectrumille, jolla ohjelmoin myös omia pelejä. Commodore-leirissä en ollut törmännyt keneenkään, joka olisi luonut jotain omaa. Spectrumilaisten (joita muuten oli alkuaikoina paljon) kohdalla tilanne oli toinen. Ilmeisesti syynä tähän oli helpompi ja toimivampi BASIC-kieli sekä mahtava kuminäppäimistö, jossa oli valmiiksi näkyvillä kaikki komennot. Grafiikkaa ja “musiikkia”. Se oli silkkaa taidetta se! Komento BEEP .5, 9 tarkoitti puolta sekuntia A-säveltä. Pelkästään luomasi hahmon liikkuminen tai jopa liikuttaminen tv-ruudussa oli melko ihmeellinen kokemus. Pelit kehittyivät huimia harppauksia (oikeasti hyvin pieniä askelia, mutta ne tuntuivat tuolloin isolta). Koko ajan tuli uutta ja entistä parempaa. Sitä voi ehkä olla aika vaikeaa ymmärtää näin jälkeenpäin miten hienoa olikaan olla spectrumisti vuosina 1983-85.
Vuoden 1982 pelit olivat vielä todella karuja. Hyviä kuitenkin olivat ainakin Chess (ajatella, tietokoneshakki!) ja Flight Simulator. Ne tulivat koneen mukana. Hobbit oli ensimmäisiä tekstipelejä. Todella rujo peli oli BASICillä ohjelmoitu Football Manager. Mutta ne highlightsit! Kentällä ei ollut edes maalivahtia, joten jännitys oli varmasti yhtä korkealla kuin edelliselle sukupolvelle Lasse Viren juoksemassa kultaa. Yksi kaveri muisteli aina pelanneensa Football Managerin jatko-osaa C64:lla ja tehneensä oman joukkueen, Harjumäen Sisun Buster-lehden hahmoista: Super-Mac, Kevin “Pulla” Mouse, Eki ja Jorma Eskelinen, Benny Kultajalka…
Ultimate Play The Game oli edistyksellinen pelivalmistaja. Vuoden 1983 pelejä olivat Jetpac, Pssst ja Atic Atac, jossa oli yli 200 huonetta. 1984 Ultimate edelleen paransi peli peliltä: värikäs klassikko Sabre Wulf, komea kolmiulotteinen Knight Lore ja Underwurlde, jonka todellakin pelasin läpi! Pelit tulivat hienossa kotelossa ja sisällä oli myös tuoreelta painomusteelta tuoksuva kiiltäväkantinen vihko. Ultimate oli arvostettu brändi, eliittiä.
Avalon oli peli joka oli jotain! Se oli jotain ennennäkemätöntä. Julkaisijan mukaan se teki peleille saman mitä The Jazz Singer (1927) teki elokuville. Ensimmäistä kertaa seikkailupelissä (jossa eteenpäin päästäkseen tuli ratkoa pähkinöitä) hahmoa tuli liikuttaa kolmiulotteisessa tilassa. Yksi elämä ja minimalistiset äänitehosteet loivat peliin lisäksi poikkeuksellisen jännittävän tunnelman.
Vähintään LP-levyjen hintaisia pelejä tuli ostettua säännöllisesti. Kopiointi kuitenkin alkoi jo tuolloin muodostua ongelmaksi, pelit kun olivat helposti kopioitavissa c-kasetilta c-kasetille (Philipsin tandemimankka oli kova sana). Valmistajat tekivät parhaansa estääkseen kopioinnin ja systeemit kehittyivät koko ajan. Tuli avainkoodeja ja sitten värikoodeja. Latausääniä sorvattiin niin, että hyvä kun pelit käynnistyivät alkuperäiseltäkään kasetilta. Kopiokasetilta joitakin pelejä joutui yrittämään uudestaan ja uudestaan. Viisi minuuttia odotusta ja sitten ruutuun ilmestyi “R; Tape loading error”.
Virallisessa Spectrum-arkistossa, World of Spectrum, törmäsin vanhoihin suosikkipeleihini, kuten Manic Miner, Monty Mole, Nodes Of Yesod, Skool Daze, tennispeli Match Point, urheilupelit Daley Thompson´s Decathlon ja Hyper Sports (olin nopea, mutta näppäimistö ja joystick olivat kyllä kovilla!). Aikaa hyvin on kestänyt amerikkalaisen arkkitehtiopiskelijan yksinkertaisen nerokas ja koukuttava Lode Runner, joka toimii hyvin ilman tehosteitakin. Se ja moni muukin on pelattavissa nettisivustolla zxspectrum.net. Nostalgisia hetkiä!
ROBIN OF SHERWOOD - Marian-neito tuli pelastettua pelaamalla läpi tämä loistava adventure-peli.
Tallennettu aiheeseen Muuta | Avainsana(t): Buster-lehti, C64, Commodore, Matthew Smith, Musiikki, nostalgia, retro, Rob Hubbard, Sinclair ZX Spectrum | 2 Kommenttia »
80-luvun alun suositun kotitietokoneen Spectrumin legendaarisin pelintekijä on englantilainen Matthew Smith. Pelit olivat tuohon maailman aikaan usein vain yhden tekijän käsialaa. Periaatteessa kuka tahansa pystyi tekemään Spectrumilla omia pelejä samalla lailla kuin kuka tahansa pystyy tekemään musiikkia. Smith oli vain 17-vuotias, kun hän ilman alan koulutusta teki pelin Manic Miner ja myöhemmin sen jatko-osan Jet Set Willy. Näistä ainakin toisen muistaa jokainen Spectrumin-omistaja ja varmasti myös moni Commodorenkin-omistaja.
Pelit olivat addiktoivia ja niitä saatettiin pelata lähes pakkomielteen lailla yömyöhään. Smithistä kertovaa italialais-suomalais-dokumenttia on mukana ollut tekemässä myös YLE: “Peleistä tuli huippusuosittuja ja Smithistä sukupolvensa tietokoneharrastajien suuri sankari. Yllättäen hän kuitenkin katosi julkisuudesta ja hänestä kasvoi alan piirissä legenda ja kulttihahmo, eräänlainen pelimaailman Elvis Presley. Vielä vuosienkin jälkeen pelifriikit ilmoittavat nähneensä Smithin milloin missäkin puolella maailmaa.”
Yksi alan useista lehdistä, suosittu Crash antoi Jet Set Willylle arviossaan ennätyspisteet (95/100): “Jet Set Willy should certainly be put on the Government’s list of proscribed drugs. The cynical manner in which you are given so many lives to play with is just typical of the extraordinary talent of Matthew Smith — mean through and through!”
“Jet Set Willy is a high point in the development of the Spectrum game. I hope there will be others, maybe ones of a different kind, but I’m sure nothing will top this game for addictivity, fluent graphics, responsiveness and sheer imagination. The nightmare quality of the events suggests its author should be receiving therapy. Instead, he’s probably getting rich. Good luck to him..”
Loppu onkin sitten rockia. Kun kolmas tuotos ei enää menestynyt Smith jäi ilman töitä ja tuli unohdetuksi. Hän muutti asumaan kommuuniin Hollantiin ja kulutti tienaamansa rahat.
Tallennettu aiheeseen Matthew Smith | Avainsana(t): legenda, Sinclair ZX Spectrum | Kommentointi kytketty pois
Näin synkkään ja sateiseen päivään taustamusiikiksi sopii hyvin kokoelmalevy Songs For Tibet: The Art Of Peace. Joitakin artisteja on tullut livenäkin nähtyä. Kappalelistaus ym. infoa Wikipediasta.
Tallennettu aiheeseen Songs For Tibet | Jätä kommentti »
Hmmm…Tämä on nykypäivän soundia. Tai ehkä vuoden 2010. Hitto että Snow Patrol osaa tämän. Saman kuin Coldplaykin. Silloin kun popittaa. Ei mahda mitään. Parempi kuin nyky-U2.
Released as single on the 2nd November, Album ‘Up To Now’ Released on the 9th November
Tallennettu aiheeseen Snow Patrol | Avainsana(t): pop, Up To Now, Viikon biisi | Jätä kommentti »
Santana-suosikkini ovat debyytiltä Soul Sacrifice ja Oye Como Va -cover kakkoskiekolta Abraxas. Mutta koska en ole kuullut läheskään kaikkia, niin suosituksia otetaan mieluusti vastaan.
Viikon valintani on kuitenkin floppilevy Marathon ja sieltä kolmosraita Aqua Marine. Marathon julkaistiin tasan 30 vuotta sitten ja siitä on julkaistu nyt juhlapainos. Marathon aloitti Santanan kaupallisemman top-40-listoille suunnatun kauden, mutta levy ei ilmestyessään myynyt kuitenkaan edes kultaa.
Aqua Marine on eteerinen instrumentaalikappale, jota voisin kuunnella non-stoppina vaikka tunnin. Alun kitaroinnit voisivat ihan yhtä hyvin olla Joe Satrianin kädestäkin ja basso vastaavasti Jaco Pastoriuksen. Aqua Marinen jälkeen voikin sitten yrittää kuunnella Weather Reportin River Peoplea.
Tallennettu aiheeseen Santana | Avainsana(t): Carlos Santana, Jaco Pastorius, Joe Satriani, Musiikki, sunday classic, Viikon biisi, Weather Report | 2 Kommenttia »
Viikon biisinä Jimi Hendrixin paljon versioitu Little Wing, tässä suosikkiversioni irkkusisarusbändi The Corrsin akustinen live.
Tallennettu aiheeseen Musiikki, The Corrs, Viikon biisi | Avainsana(t): jimi hendrix, little wing, The Corrs | 1 kommentti »
