Balls To The Wall on saksalaisen Acceptin myydyin levy, joka ilmestyi vuonna 1983.
Levyn soundit olivat mahtavat. Jos tällainen soundi upposi, niin vaikea oli innostua enää mistään muusta musiikkityylistä.
Udolla täytyy olla keuhkoputkentulehdus. Krooninen. Niin helvetin upea ääni äijällä on. Levy on kuitenkin täynnä äijähevihittejä. Ei tähän kyllä mikään hempeä-ääninen lässyttäjä sopisikaan.
Love Child on levyn ainoa heikompi hetki eli kyllä tässä klassikkolevy on kyseessä. Ei siitä pääse mihinkään.
Levyn avaa klassikoiden klassikko, Balls To The Wall. Rummuilla on hyvä sisääntulo ja niiden(kin) soundit on jäntevät ja pönäkät. Tauko keskellä biisiä on ihan rautaa ja volaa on melkein pakko vääntää kohti kaakkoa. Huh, mikä basso! Mihin on tauot jääneet nykypäivän musiikista?
Losing More Than You´ve Ever Had sisältää hyvää, kitarasoolon korvaavaa pelkkää sahausta. Hyvä ratkaisu. Pelastaa kappaleen.
Yhtye on itse tuottanut levyn. Vaikka musiikki on rajua, niin säestys kitaroilla on melko maltillista ja tyylitajuista, ei rämpytystä sata lasissa.
Balls To The Wall
London Leatherboys
Fight It Back
Head Over Heels
Losing More Than You’ve Ever Had
Love Child
Turn Me On
Losers And Winners
Guardian Of The Night
Winter Dreams
Metal Heart ilmestyi 1985 ja yhtyeen suosio Suomessa oli huipussaan. Erään suomalaisen musiikkilehden lukijaäänestyksessä Accept oli sijalla 1.
Hieman korniltahan tämä nyt kuulostaa. Vaikeaa on asettua takaisin menneisiin. Digitaalisesti(!) äänitetty Metal Heart on täynnä hyviä kitaramelodioita, tarttuvia kertosäkeitä, eteenpäin nojaavaa meininkiä, ja sitä paljon hehkutettua asennetta.
Metal Heart käynnistyy komeasti Tchaikovsky-introlla ja Beethovenin (vai kenen se nyt sitten oikeasti onkaan?) Fur Eliseäkin on lainattu aika railakkaasti. Kulkee kyllä mukavan letkeästi. Klassikko!
Levyn muut kohokohdat ovat Up To The Limit ja Too High To Get It Right, jota kerta kaikkiaan ei voi kuunnella hiljaa.
Toiseen aaltoon laittaisin kappaleet: Midnight Mover, Dogs On Leads ja päätösraidan Bound To Fail, josta löytyy Rammstein-henkistä rytmikkyyttä.
Scorpions-henkisyyttäkin on havaittavissa, kuten esim. Living For Tonite.
Metal Heart
Midnight Mover
Up To The Limit
Wrong Is Right
Screaming For A Love-Bite
Too High To Get It Right
Dogs On Leads
Teach Us To Survive
Living For Tonite
Bound To Fail
Russian Roulette ilmestyi seuraavana vuonna. Siinä oli vielä jotain hyvääkin, mutta alamäki oli jo alkanut. Aikansa kutakin. Accept ei ”sortunut” mainstream-poppiin.
Udon ääni on lähes yhdenmukainen Brian Johnsonin kanssa, isännät ovat käyneet takuulla samoilla laulutunneilla.
Kyllä vaan. Too high to get it right voisi yhtä hyvin olla AC/DC:n biisi.
Hyviä levyjä nuo kaikki kolme, varsinkin Balls to the Wall. Ihan mainstream-poppiinhan Accept ei mennyt, mutta kyllä Eat the Heat on jo huomattavasti kaupallisemman kuuloinen. Silläkin levyllä on hyvät hetkensä.
En ole kuullut tuotakaan levyä. Jotenkin vaan monesti kiinnostus hiipui, kun uutta kiinnostavaa pukkasi hirmuista tahtia. :)